Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden, puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille kuolemaa ennustettiin.
Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen kylään saakka.
VII LUKU.
Jumala kaikessa.
Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.
Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.
Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut. Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.
Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa tarua.
Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa, surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä lohdutettava.
Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut, oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi. Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.