Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas, kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle, antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle taitavia näiden aineiden opettajia.
Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.
Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on, että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.
Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen, yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta vahingollisilta vaikutuksilta.
Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.
Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen, kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.
Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen, joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun 21:s, kuninkaan kuolinpäivä.
Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt pahinta, ja kaikki oli toteutunut.
Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.
Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras, oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana, eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.