Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan. Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien päänsä äitinsä olkapäähän.
— Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan luvannut mennä Edvardille.
Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen, molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät. Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies, sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän välinpitämättömästi käänteli.
Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen, ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän kehoitti Cécileä soittamaan.
Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi, että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.
Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.
Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain, ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja isoäiti.
Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.
Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle syvästi huoaten.
Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä markiisittaren puheille.