Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää vieraita.
— Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen häntä kädelle. — Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni, että olette terveen näköinen kuten ennenkin.
— Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni pakoittamaan.
— Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.
— Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?
— Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. — Mitä minä sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies, ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu…
— Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.
Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.
— Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.
— Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.