Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin oli niin läheisissä suhteissa.
Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat johtopäätökset:
Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä, osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, — ja ilmenivät siis hänessä kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset tuntomerkit sekä jonkunmoinen — tai oikeammin sanoen täydellinen — yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa muistissa.
Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra, Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa, riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki toteutumisen mahdollisuudet.
Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.
Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa poikki.
Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen kuljetettu kammioonsa.
Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.
Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa. Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa, tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.
Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.