— Puheenne on kammottavaa, sanoi van Baerle kääntyen pois salatakseen inhonsa. — Te unohdatte, että toinen noista onnettomista oli ystäväni, ja toinen … toinen oli minulle läheinen kuin isä.
— Muistan sen kyllä, mutta muistan senkin, että molemmat olivat salavehkeilijöitä. Sitä paitsi puhun myöskin säälistä.
— Todellakin? Selittäkääpä hiukan tuota asiaa, herra Gryphus, — en oikein ymmärrä teitä.
— Nähkääs, jos mestari Harbruck olisi katkaissut kaulanne…
— Niin mitä sitten?
— Te ette kärsisi enää. Nyt sitä vastoin tulee elämänne olemaan varsin raskasta, en tahdo salata sitä teiltä.
— Kiitoksia lupauksestanne!
Ja vangin hymyillessä ivallisesti vanhukselle Rosa vastasi hänelle oven takaa enkelin hymyilyllä.
Gryphus lähestyi akkunaa.
Oli vielä siksi valoisa, että voi erottaa harmaaseen usmaan peittyvän äärettömän ilmapiirin.