— Ei hätäillä, ei hätäillä! mumisi vartija. — Huomenna minä katkaisen niiltä kaulan.
Ja lausuessaan tuon ilkeän uhkauksen Gryphus kumartui ulos tarkastamaan pesän rakennetta, suoden van Baerlelle tilaisuuden rientää ovelle pusertamaan Rosan kättä ja saamaan häneltä lupauksen:
— Kello yhdeksän illalla.
Gryphus, jonka mielessä paloi halu saada seuraavana päivänä täyttää uhkauksensa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ja suljettuaan akkunan hän tarttui tyttärensä käsivarteen, läksi huoneesta, väänsi oven kahteen lukkoon, työnsi salvat ovelle ja läksi ilahduttamaan toista vankia samantapaisilla lupauksilla.
Tuskin oli hän poistunut, kun Kornelius meni ovelle kuunnellakseen askelten etenemistä, ja kun ne lakkasivat kuulumasta, hän juoksi akkunan luo ja tuhosi tykkänään kyyhkysten pesän.
Parempi oli karkottaa ne ainaiseksi luotaan kuin saattaa kuolemanvaaraan kiltit sanansaattajat, joita hänen oli kiittäminen onnesta, että sai nähdä Rosan.
Mutta ei vartijan käynti eikä hänen raa'at uhkauksensa, ei synkkä tulevaisuudenkuva hänen valtansa väärinkäytön uhrina ollut voinut Korneliuksen mielestä karkottaa suloisia ajatuksia eikä toivoa, jonka Rosan läsnäolo oli saanut hereille hänen mielessään.
Kärsimättömästi odotti hän, että Loewesteinin tornikello löisi yhdeksän.
Olihan Rosa sanonut: — Tulen kello yhdeksän.
Viimeinen metallisointu väreili vielä ilmassa, kun Kornelius kuuli porraskäytävästä keveitä askeleita ja hameen kahinaa, ja valo lankesi sisään oven ristikkoakkunasta, johon Korneliuksen silmät olivat kiihkeästi kiintyneet.