— Te olette siis säilyttänyt ne?
— Tehän uskoitte ne minulle aarteena, joka oli teille hyvin rakas.
— Mutta minähän lahjoitin ne teille, ja nähdäkseni ne siis olivat teidän.
— Ne olisivat olleet minun omani teidän kuoltuanne, ja onneksi te olette elossa. Oi, kuinka minä siunasin hänen ylhäisyyttään! Jos Jumala suo prinssi Vilhelmille kaiken sen onnen, jota olen hänelle toivonut, niin epäilemättä on kuningas Vilhelm oleva sekä kuningaskuntansa että koko maailman onnellisin ihminen. Te olitte elossa, ja pitäen kumminne Korneliuksen raamatun omanani, päätin toimittaa teille sipulinne takaisin, mutta en vain tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Lopuksi päätin mennä maaherralta pyytämään isälleni tämän vankilan päällysmiehen paikkaa. Silloin toi hoitajattarenne minulle teidän kirjeenne. Oi kuinka me itkimme yhdessä! Mutta päätökseni kävi nyt entistä lujemmaksi, ja minä läksin Leideniin. Lopun te tiedätte.
— Kuinka, rakas Rosa, sanoi Kornelius, — te olitte ajatellut tulla minua tapaamaan jo ennenkuin saitte kirjeeni?
— Ja sitä te kysyttekään! sanoi Rosa, jonka sydämessä rakkaus vei voiton kainoudesta. — Sehän oli ainaisena ajatuksenani!
Ja näin sanoessaan Rosa kävi niin kauniiksi, että Kornelius lähensi otsansa ja huulensa toistamiseen ristikkoluukkuun, ilmeisesti aikeessa kiittää tyttöstä.
Rosa peräytyi kuten edelliselläkin kerralla.
— Olen todellakin, lausui hän tuollaiseen keikailevaan tapaan, jommoisella nuoret tytöt kiusaavat ihailijoitaan, — olen todellakin varsin usein pahoitellut sitä, etten osaa lukea, mutta en koskaan siinä määrin kuin saadessani teidän kirjeenne. Pitelin kädessäni tuota kirjettä, joka puhui muille niin paljon ja jota minä tyhmyri en pystynyt ymmärtämään.
— Olette usein pahoitellut ettette osaa lukea, sanoi Kornelius, — ja minkätähden?