— No, sanoi nuori tyttö nauraen, — voidakseni lukea kaikki ne kirjeet, joita minulle kirjoitettiin.
— Te saitte siis paljon kirjeitä, Rosa?
— Sadoittain.
— Mutta kuka teille sitten kirjoitti?
— Kukako kirjoitti? Ensiksikin kaikki ylioppilaat, jotka kulkivat Buitenhofin torin poikki, kaikki upseerit, jotka menivät harjoituskentälle, kaikki kauppapalvelijat ja yksin kauppiaatkin, jotka näkivät minut pienen akkunani ääressä.
— Ja mitä te teitte kaikilla noilla kirjeillä?
— Ennen annoin jonkun ystävättäreni lukea ne ääneen, sanoi Rosa, — ja se tuotti minulle paljon huvia. Mutta viime aikoina on minusta tuntunut turhalta hukata aikaansa tuollaisiin typeryyksiin, ja olen polttanut ne.
— Viime aikoina! huudahti Kornelius ilon ja rakkauden kyyneleet silmissään.
Punehtuen loi Rosa katseensa maahan.
Hän ei siis nähnyt, kuinka Korneliuksen huuli raukat lähestyivät häntä, mutta kohtasivat ainoastaan rautaristikon! Mutta tuosta väliaidasta huolimatta tunsi tyttönen kumminkin huulillaan mitä hellimmän suutelon tulisen henkäyksen.