Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Gryphus kävi, kuten tavallisesti, kolmasti vangin luona, mutta ei huomannut mitään. Toivossa saada ilmi vangin salaisuudet, vartija aina tuli eri aikoina, mutta kuullessaan hänen lähestyvän laski van Baerle keksimänsä kojeen avulla, joka muistutti niitä, joilla maakartanoissa nostetaan ja lasketaan jyväsäkkejä, ruukkunsa akkunasta tiili- ja kivimuuria pitkin alas. Langat, joihin ruukku oli kiinnitetty, oli keksijämme piilottanut tiilien päällä ja kivien välissä kasvavaan sammaleeseen.
Gryphus ei huomannut mitään.
Tätä menoa kesti viikon päivät.
Mutta eräänä aamuna Kornelius, vaipuneena tarkastamaan sipuliansa, josta jo vihreä taimi versoi esiin, ei lainkaan kuullut Gryphus vanhuksen askeleita, sillä tuona päivänä oli kova tuuli ja torni rasahteli yhtä mittaa. Mutta äkkiä ovi aukeni ja Gryphus tapasi Korneliuksen ruukku polvien välissä.
Nähdessään tuntemattoman ja siis kielletyn esineen vangin käsissä Gryphus hyökkäsi sitä kohden kuin haukka saaliinsa kimppuun.
Sattuma taikka tuo onneton taitavuus, jonka pahahenki väliin suo ilkimyksille, saattoi hänet laskemaan suuren, kovan kätensä keskelle ruukkua, missä sipuli oli mullan alla piilossa, — tuon käden, joka oli taittunut ranteen yläpuolelta, ja jonka Kornelius niin taitavasti oli asettanut paikalleen.
— Mitä teillä siinä on? huusi Gryphus. — Sen otan minä teiltä pois.
Ja hän työnsi kätensä multaan.
— Minullako? Ei mitään, ei mitään! huusi Kornelius vavisten.
— Vai niin! Mutta minä otan sen teiltä pois. Saviruukku! Tässä on kysymyksessä jokin rikollinen salaisuus!