— Rakas herra Gryphus! rukoili van Baerle, levottomana kuin peltokana, jolta viljankorjaaja tulee ryöstämään poikaset.
Gryphus kaiveli maata koukkuisilla sormillaan.
— Varokaa, varokaa! äännähti Kornelius kalveten.
— Mitä minun pitää varoa, tuhat tulimaista, mitä? ulvoi vartija.
— Varokaa! Te tapatte sen!
Ja nopealla, melkein epätoivoisella liikkeellä Kornelius tempaisi vanginvartijan käsistä ruukun ja piilotti sen syliinsä kuin kalliin aarteen.
Mutta Gryphus, itsepintaisena kuten vanhukset ainakin ja entistään varmempana siitä että oli saattanut ilmi Oranian prinssiä uhanneen salaliiton, juoksi vankia kohden keppi koholla, mutta nähdessään Korneliuksen järkkymättömän päättäväisesti puolustavan aarrettaan, hän käsitti hänen vähemmin välittävän päästään kuin ruukustaan.
Hän koetti siis väkisin riistää sen häneltä.
— Voi teitä! huudahti raivostunut vartija. — Näette nyt itse, että te kapinoitte!
— Jättäkää minulle tulpaanini! huusi van Baerle.