— Niin, niin, tulpaani, toisti vanhus. — Kyllä tunnetaan vankien temput!
— Mutta minä vannon…
— Antakaa se tänne, toisti Gryphus polkien jalkansa maahan. — Antakaa se, taikka minä kutsun vahdit.
— Kutsukaa ketä tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen hengissä, te ette saa tätä kukka raukkaa.
Poissa suunniltaan Gryphus työnsi sormensa toistamiseen multaan, ja tällä kertaa hän veti sieltä esiin mustan sipulin, ja van Baerlen iloitessa siitä että oli pelastanut ruukun, aavistamatta että vihollisella oli sen sisältö, Gryphus paiskasi pehmittyneen sipulin lattialle, missä se heti murskaantui puuroksi hänen raskaan anturansa alla.
Van Baerle näki murhan ja kosteat jäännökset, käsitti Gryphuksen hurjan ilon ja päästi niin epätoivoisen huudon, että se olisi liikuttanut yksin tuotakin murhanhaluista vanginvartijaa, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli tappanut Pélisson'ilta hänen hämähäkkinsä.
Kuin salama välähti Korneliuksen mieleen ajatus surmata tuo ilkeä ihminen. Veri kohosi hänelle päähän, ja sokeana raivosta hän kohotti ilmaan ruukun raskaine sisältöineen. Silmänräpäys vain, ja hän olisi paiskannut sen kohden Gryphus vanhuksen kaljua päälakea.
Huuto pidätti hänet, huuto täynnä tuskaa ja itkua, huuto, jonka Rosa parka päästi luukun takana, kalpeana, vapisevana, käsivarret taivasta kohden kohotettuina.
Kornelius päästi ruukun käsistään, ja se murskaantui kauhealla räjähdyksellä tuhansiksi sirpaleiksi.
Silloin Gryphus käsitti, missä vaarassa oli ollut, ja puhkesi kammottaviin uhkauksiin.