— Toden totta, lausui Kornelius, — täytyy teidän olla peräti halpamielinen ja raaka ihminen, riistääksenne vanki raukalta hänen ainoan lohdutuksensa, tulpaaninsipulin!
— Hyi isä, lisäsi Rosa, — olette tehnyt rikoksen!
— Vai sinäkö siellä olet, nokkaviisas neitoseni, huusi vanhus kääntyen vihan vimmoissa tytärtään kohden. — Pidä huolta omista asioistasi, ja kiiruhda ennen kaikkea täältä tiehesi!
— Oi surkeutta, surkeutta! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan.
— No mutta eihän ole kysymyksessä muuta kuin tulpaani, sanoi Gryphus hiukan häpeissään. — Voitte saada minulta niin paljon tulpaaneja kuin ikinä haluatte, minulla on niitä kolmesataa aitassani.
— Hiiteen tulpaaneinenne! huudahti Kornelius. — Ne ovat juuri samanarvoiset kuin te itsekin. Antaisin satatuhatta miljoonaa, jos ne omistaisin, tuosta, jonka te murskasitte!
— Siinäpä se! huudahti Gryphus voitonriemuisasti. — Siinä nähdään, ettei itse tulpaani ollut pääasia. Se oli jokin taikasipuli, jonka avulla kenties pyritte yhteyteen maaherran vihollisten kanssa, välittämättä siitä, että hän on armahtanut teitä. Johan sen sanoin, että oli väärin jättää kaulanne katkaisematta!
— Isä, oi isä! huudahti Rosa.
— No niin, sen parempi, sen parempi, huusi Gryphus kiihtyen, — olenhan onneksi sen hävittänyt! Samaten käy joka kerran, jos yritätte uudelleen. Johan sanoin teille, kunnon ystäväni, että tekisin elämänne karvaaksi!
— Kirottua, kirottua! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan, käännellen vapisevilla sormillaan sipulin viimeisiä jäännöksiä, — tuon sipulin, joka oli tuottanut niin paljon iloa, herättänyt niin paljon toiveita.