— Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, — hän on liian nuori, tehän määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.
— Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?
— Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin taikka Maasiin.
— No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän saapuu tänne.
— Mutta jos hän vitkastelee?
— Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän se ole mahdollista, — sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. — Muiden silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa, varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku näkisi sen, niin hän sen varastaisi!…
— Mitä sanottekaan!
— Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten satatuhatta floriinia!
— Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.
— Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!