— Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.
— Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta avaimen ovelle.
— Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin pelännyt kadottavani sen.
— Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?
— Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.
Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein tajutonna, ainoastaan äännellen:
— Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.
— Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. — Tämä vie minut kuolemaan!
Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja ravisti sitä hurjasti.