— Rosa, huusi hän, — joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.
— Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?
— Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob! Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä käsistämme!
— Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin onnistuisi teille itsellennekään?
— Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!
— Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. — Ovatko sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden totta jo aikoja ollut vapaa.
— Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla, joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.
— Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!
— Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä, — niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!
— Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!