Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan kaltaisena laskeusi yli maan.
Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.
Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.
Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.
Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.
Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin kaksi veristä luurankoa.
Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.
Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:
»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»
Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu kädessä.