Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi, kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina, suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän. Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.
Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana. Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta. Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti haavoittuneena.
Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.
Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa. Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua, hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.
Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa, toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.
"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa, minä odotin teitä!"
"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi herttua; "tässä nyt ainakin olen."
"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."
"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä panostettu."
Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi. Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.