"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan, että minä en tee samaten."
"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.
Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus. Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.
Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.
"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.
"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"
Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta haarniska torjui sen.
Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen Atoksen:
"Raoul!"
Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli häntä miekallaan.