Raoul vaipui toisen polvensa varaan.
"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."
"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja, mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."
Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
"Hyvä on", sanoi Atos. "Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme toisiamme."
Raoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.
"Hyvästi!" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, "hyvästi, ja ajattele joskus minua."
"Oi, ikuisesti, ikuisesti!" huudahti nuori mies. "Sen vannon, monsieur, ja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne viimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi."
Liikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi kirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin askelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli hevosineen.
"Olivain", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, "tiukenna tuota, sillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra varakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet. Ymmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja älykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi."