Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin: "Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa, puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"
Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien naureskelevan tai ryyppivän.
Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, — niin vaihteleva on ihmismieli, — oli Grimaudin yrmeä naama, nuo kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä Antinoukselta.
Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.
Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi. Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista, ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden neljästä suuresta juhlasta.
La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin herttuakin.
Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla; piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä tyytyväisesti.
Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.
Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.
Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin silmällä, mitä tapahtui.