"Munkki?" huudahti Grimaud.
Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä reunalta.
"Niin, minä se olen, setä, — minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."
Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni, sävy ja asento.
Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen otsallaan.
"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika, kuten hän itse sanoi!"
"Voi, niin!" mutisi Winter.
"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.
Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.
"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.