Kuningatar seisoi sanattomana.
"Sire", virkkoi d'Artagnan, "salliiko teidän majesteettinne minun tehdä erään kysymyksen?"
Ludvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin puhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.
"Kyllä, monsieur", vastasi tämä.
"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai Versaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne taivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?"
"Muistan kyllä."
"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka halusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire, teidän täytyy!"
"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni."
"No, sire", pitkitti d'Artagnan, "kuunnelkaa kansan kohua, niin huomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta."
Samassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus kuljetti.