— Tekijän — sanoi kuningas etsien muististaan.
Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä. Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.
Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.
— Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, — virkkoi hän, — sen ihanan oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita huonosti.
Nyt kohotti kuningas päätänsä.
— Ah, — sanoi hän kylmästi, — hra Rousseau, minä tervehdän teitä.
Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki hänen pukunsa puutteellisuudet.
Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan talossa.
Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai epämieluista.
Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.