— Hra Rousseau, — sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen nuttuansa ja tekotukkaansa, — te olette säveltänyt ihanaa musiikkia, jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.
Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun vaatimuksia loukkaavalla äänellä:
"Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."
— Se on ihanaa! — huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.
— En tiedä, laulanenko minä oikein, — virkkoi dauphine.
Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.
Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:
"Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."
Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.
Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.