Kuningas jatkoi hämmentymättä:
"Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."
Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.
— Sanokaahan minulle, hra Rousseau, — virkkoi kuningas, — onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?
Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.
Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:
"Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."
— Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? — kysyi kuningas.
Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule… Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.
Kuningas hyräili: