Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle; hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.
Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja esiintyi hurmaavan iloisena.
Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä, ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi tuskastutti Dubarryn puoluetta.
— Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, — sanoi hän aivan kuuluvasti.
— Ihastuttava, — myönsi dauphine; — ja ellen olisi ollut liian itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.
— Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne, — virkkoi Richelieu, — ja…
— Neiti on harvinaisen musikaalinen, — huomautti Rousseau varmalla äänellä.
— Erinomaisen, — vahvisti dauphine, — ja tunnustaakseni totuuden, hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti, ja minä tanssin hyvin kehnosti.
Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen, rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin, juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.
Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa romanssin: