Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.
Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli tilaisuus kuulla.
He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:
— Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas vastasi siihen:
— Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.
Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle, näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:
— Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?
— En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua… Aterioitsen yksinäni.
Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.
Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.