— Oh, sitä kyllä.
— Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.
— Pyh, — virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; — miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?
— Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.
— Oh, se on totta… ja siitä saan kiittää sinua.
— Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.
— Mitä kummaa! — huudahti Taverney. — Mitä, tyttärestänikö…?
— Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta… ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä… Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.
— Herttua, — vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, — herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?
Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen: