Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.
— Sire, — virkkoi hän, — jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?
— Oh, herttua, — vastasi kuningas, — älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.
— Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?
— Epäilemättä.
— Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle selittää…
— Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, — virkkoi kuningas veitikkamaisesti.
— Kuuntelen, sire.
— Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?
— Minäkö? — virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.