— Dame, niinhän huhutaan, — sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. — En enää muista, keltä sen sain tietää… Sanomalehdestä kai.
— Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, — minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.
— Mitä, — huudahti Ludvig XV, — oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?
Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.
— Sire, — virkkoi Richelieu, — pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.
— Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! — nauroi kuningas.
— Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata… niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.
— Antakaahan kuulla, — virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, — antakaahan kuulla totuus, herttua.
— Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.
Ludvig XV purskahti nauruun.