— Herttua, — sanoi hän, — siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.
— Oh, tiedän hyvin, sire, — vastasi Richelieu, — että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi… niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.
Ludvig XV ei virkkanut mitään.
— On pistänyt päähäni ajatus, — jatkoi Richelieu; — kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.
Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.
— Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? — kysyi kuningas.
— Sire, — vastasi Taverney paisuvin sydämin, — minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.
— Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?
— Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.
— Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?