— Kyllä, sire.
— Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?
— Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.
Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.
— Hyvät herrat, — virkkoi hän, — epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.
— Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.
— Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.
— Mitä asioita?
— Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.
— Ah, sire, — huudahti Richelieu, — olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.