— Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on puhe teistä kahdesta kuninkaasta?
Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.
Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi polvellansa de Taverneyn polvea.
— Sire, — virkkoi tämä, — salliiko teidän Majesteettinne minun lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?
— Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, — vastasi kuningas; — neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée… sehän kai on tytön nimi?
— Niin, sire, — sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.
— Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?
— Ah ei, sire!
— No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.
— Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta…