— Ei.
— Sanokaa siis.
— Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.
Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.
He läksivät molemmin puutarhan kautta.
Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.
Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.
Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:
— Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.
— Ja minkätähden? — kysyi parooni.