— Sinulla on hyvä tulevaisuus.
— Kuka tietää…?
— Miksi siis epäilet?
— En tiedä.
— Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.
— Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!
— Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta? Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai välttääksesi sitä?
En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu. Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.
— Rakas sisar, hyvä Andrée, — sanoi Filip, tullen vastoin tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta äänensävystä, — sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän. Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei sinua uhkaa.
Andrée pysähtyi veljensä eteen.