— Mistä sitten johtuu, Filip, — sanoi hän, — että sinä, joka olet mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen selittää?
— Se on helppoa, rakas sisar, — vastasi Filip, pysäyttäen Andréen, joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. — Emme ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa, joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä, tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni. Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki. Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.
Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain nyyhkytyksillä ja kyynelillä.
— Rakas sisar, — huudahti Filip nähdessään tämän hänelle käsittämättömän murheen ilmaisun, — rakas sisar, sinä et ole minulle kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.
Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten lukeakseen hänen silmistään.
— Minäkö? — virkkoi tämä. — Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.
— No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua näin.
— Olet oikeassa, — myönsi tyttö, — minä olen hupsu. Kuule: enhän ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi. Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.
Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.
Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.