— Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?
— Neljännestä vailla yksi.
— Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis…
Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:
— Siis, — virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, — siis, hyvästi, veljeni…
Filip syleili häntä viimeisen kerran.
— Näkemiin, — sanoi hän; — muista lupaustasi.
— Mitä lupausta?
— Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.
— Oi, vielä siitä puhutkin!