Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.
Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.
— Kas, taaskin hra Gilbert! — huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.
Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.
— Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? — kysyi hän.
— Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on
jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?
Sanokaahan toki.
— Tahdotteko sen tietää? — virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.
— Kyllä.
— No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, — vastasi Gilbert.
— Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?
— Minä näen sen.