— Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, — virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.
Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen nöyryydellään.
— Anteeksi, mademoiselle, — sanoi hän, minä vain kuulin teidän valituksenne.
— Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin…
— Aivan sattumalta, mademoiselle, — änkytti Gilbert, sillä hän tunsi valehtelevansa.
— Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle, pyydän.
— Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, — vastasi Gilbert äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.
— Olenko minä nainen hra Gilbertille, — lausui ylpeä neito — Minä en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.
— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole, mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä, neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni ojentumaan.
Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.