Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä, tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti de Taverneylle sanoa.
Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä kohdellut, kysyi:
— Mikä on, lapseni?
— Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä tapaamaan, — vastasi Nicole.
— Missä he ovat?
— Neidin luona.
— Tule.
Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:
"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria… Nyt kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen mies… Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney; kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt; Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!… Näkemiin, Andrée!"
Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi, joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.