Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut, että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen johdosta voinut huudahtaa:
"Minä en ole muuttunut, vaan aika."
Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö, jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.
— Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on, pyydän?
"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä… Kas, enpä olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"
Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.
— Kas tässä, — sanoi hän.
— Ah, jalokiviä! — virkahti Andrée.
— Pidätkö niistä?
Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.