— Hyvä Jumala, isä! — huudahti Andrée.
— No?
— Nämä ovat liian komeita… kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin noita kantaa… Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän timanttirikkauteen?
— Valittele siis, pyydän! — sanoi Taverney ivallisesti.
— Monsieur, te käsitätte minut väärin… Olen pahoillani, etten voi käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.
— Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni, on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.
— Mutta, monsieur… tämä kuninkaan ystävällisyys…
— Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? — sanoi
Taverney.
— Ah, anteeksi, isäni: se on totta; — vastasi Andrée luoden päänsä alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.
Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.