— Monsieur, — sanoi hän, — on omituista, että hänen majesteettinsa antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.
— En käsitä sinua, neitiseni, — virkkoi Taverney kuivasti.
— Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että ihmiset sitä kummastelevat.
— Minkätähden? — kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.
— Minua arveluttaa.
— Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon. Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni vanhat krenatöörit!
Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.
"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?" Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa; mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin hän virkkoi:
— Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?
Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen välitse.