"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa; ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää, ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki; vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä… Ah, olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama. Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."
Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys katonrajasta.
"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua, Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."
Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.
Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.
Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa, ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.
Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana epätoivosta tai väsymyksestä.
Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet, pitäen tilannetta liian vaarallisena.
Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi hajalliset muistelmansa.
Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti, ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon, virkkaen: