— No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen, kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.
— Kuulkaahan, — sanoi hän, — sallitteko minun vetäytyä luostariin?
Minä tekisin siellä nunnanvalan.
— Luostariin!
— Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä teiltä kädet ristissä!
— Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut, olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.
Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.
— Ette siis tahdo? — kysäisi hän lannistuneena.
— Minä en voi.
— Onko se peruuttamatonta?
— Peruuttamatonta, Lorenza.