Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän tienoille iltasella.
Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.
— Pieni ystäväni, — virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, — sinä saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.
Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.
Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti Andréelle ja läksi.
Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle, jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.
Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön kiinteästi ja sanoi:
— Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra marski? — huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. — Hm, — virkahti Richelieu, — etkö sinä olekaan Nicole?
— Olen kyllä, herra marski.
— No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.