— Mitä joutavia!
— Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä Versaillesin lähettyville.
— Herra herttua, minä vakuutan…
— Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään… tahdotko, tyttöseni, että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?
Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen kuolevaisen nimeä.
— Sanokaa tosiaankin, herra marski, — virkkoi hän, — koska kerran olette vauhdissa.
— Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.], — jatkoi marski, — eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.
Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.
— Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista, kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.
Nicole alkoi käydä levottomaksi.