— Monseigneur, — sanoi hän, — vakuutan teille, että jos hra de Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.
— En sitä kiellä, — virkkoi Richelieu; — mutta oletko suostunut hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?
— Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.
— Oletko vai etkö? Vastaa.
— Monseigneur…
— Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti varoitan sinua.
— Onko minut siis nähty? — kysyi Nicole.
— Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.
— Monseigneur, — sanoi Nicole päättäväisesti, — minua ei ole voitu nähdä, se on mahdotonta.
— En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.