— Ah, monseigneur, — huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun saamasta suunnasta, — te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.
— Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan rouva de Noailles'lle.
— Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!
— Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan käsiänsä yhteen.
— Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, — sanoi Richelieu; — mutta mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?
— Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te, joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? — kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut kolmikymmenvuotias nainen.
— Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!
— No, monseigneur?…
— Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.
— Oi, herra herttua!